Kyyhkysen kertomaa
Hilkka Lappalainen
”Uruissa soi ja helisee, nyyhkyttää ja riemuitsee, ihmiselämän koko asteikko, vieläpä luomakunnan huokaus. Miten odotusta ja antaumusta on värisevä virsi, kun nuori kansa suvisunnuntaina astuu alttarin eteen! Miten särkyneen hauras on pianissimo, kun se saattelee tomusta irtautunutta sielua!”
Voiko kauniimpaa kuvausta tämän kirkon urkujen soinnista ja tehtävästä olla kuin oli piispa Sormusen sanat urkujen vihkiäisjuhlassa vuonna 1955.
Minulla on kanttia sanoa näin. Olen näet katsellut ja kuunnellut niin pappeja, lukkareita kuin urkujakin tällä kirkonmäellä jo yli kolmen vuosisadan ajan. Minulla on hyvät näköalat täältä saarnastuolin katosta, oli jo siinä vanhassa kirkossa, jonka tilalle tämä nykyinen rakennettiin.
– Ja siitäkin on aikaa jo kaksisataakolmekymmentä vuotta! Vanha kirkko rapistui ja meni lopulta niin huonoon kuntoon, että lehteri romahti ja myrskyisellä ilmalla kirkkoon ei ollut tulemista. Uusi kirkko, tämä nykyinen kotini, oli työn ja tuskan takana. Seurakunta oli köyhä ja rahat uuteen kirkkoon piti saada kolehdin kannolla. Siinä meni pari vuosikymmentä kirjelmöidessä kuningas Kustaa III:lle, ennen kuin lupa kolehdin kantoon ja uuden kirkon rakentamiseen saatiin.
Kun tämä sitten valmistui, minä vähän ihmeissäni kuuntelin penkkijakoa, joka juhlallisesti tehtiin, kun kirkko vihittiin. Ei sitä istuttu missä sattuu, istumajärjestyksen piti kertoa kuka kukin oli. Matkustavaisille säätyläisille varattiin ensimmäinen penkki kuorin luona ja käytävän toisella puolella istuivat papiston naiset. Neljä etummaista penkkiä pääkäytävän molemmin puolin kuuluivat arvohenkilöille; säätyläisille ja muille kirkolle huomattavia lahjoituksia tehneille henkilöille. Taaempana permannolla istuivat talonpojat kylittäin. Naiset ja miehet tietysti omilla puolillaan keskikäytävää. Suuren oven päällä olevalla lehterillä olivat sotamiesten ja aliupseerien paikat, miesten puolen lehterillä istuivat rengit ja loiset, ja naisten puolen lehteri oli varattu heidän naisväelleen.
Herrasväki ei aina ollut penkkijärjestyksestä yhtä mieltä, ja arvokkaimmista sijoista sattui pientä ja vähän isompaakin kinaa. Korviini kantautui sen aiemman kirkon ajoilta Porvoon konsistorin pöytäkirjasta seuraava juttu: ”Luettiin Autuaan Kapteeni Grothenfeldtin Leski-Rouvan anomus ja valitus Joroisista sen johdosta, että siellä Herra Everstiluutnantti Meurman pyrkii häätämään hänen poikansa siitä Joroisten kirkon penkkisijasta, jonka heidän Autuas Isänsä ja Isoisänsä tekemiensä huomattavien lahjoitusten nojalla perilliselle perillisen jälkeen ikuisesti käytettäväksi laillisesti omistanut on”. Leskirouva Grotenfelt voitti penkkiriidan ja pojat saivat pitää paikkansa.
Onhan sitä penkkijakoa vielä nytkin, mutta enää ei omaisuuden, säädyn tai sukupuolen perusteella. Olkoon, kunhan kirkossa säilyy rauha ja hyvä henki.
Tässä saarnastuolissa, jonka katosta maailmaa tarkkailen, olen nähnyt monenlaista sananjulistajaa. Kerronpa muutaman yli vuosisadan vanhan tarinan.
Muistan rovasti K. A. Lillströmin, jonka sanottiin olevan sivistynyt ja hieno mies, mutta minun silmissäni hän ei sitä ollut. Vai mitä sanotte siitä, että hän puheissaan ilkkui ja ironisoi omaa rouvaansa. Milloin olivat rinkelit kaapinmakuisia, milloin puheet kääntyivät sopimattomiksi.
Rovasti K. F. Rönnholmille taas maistuivat maalliset ilot kuten totit ja korttipelit. Tieto näistä huveista kiiri Porvoon hiippakuntaan saakka ja niinpä piispa kutsui Rönnholmin puhutteluun ja nuhteita saamaan. Kun kuulumiset oli ensin käsitelty, niin piispa totesi kuulleensa, että pastori pelaa korttia. ”Kyllä, herra piispa!” oli vastaus. – Ja, että pastori käyttää väkijuomiakin? ”Hyvin mielelläni, kiitoksia vain!” myönteli pastori tyytyväisenä. Siihen ne nuhteet sitten supistuivat!
Rönnholm oli vapaamielinen ja nuorison ystävä. Pappilassa tanssittiin ja näyteltiin teatteria, ja Rönnholmin Selma-rouvakin oli toimelias nainen ja mukana monissa sivistysriennoissa.
Vaan se Pekka Harald, kappalainen, hän se vasta pappi oli! Pekka oli kookas ja isokokoinen mies, mutta juttunsa olivat vieläkin mahtavampia, joskus ihan mahdottomia. Saarnastuolissa hän julisti sanaa suureen ääneen ja voimasanoja säästelemättä. Hän huusi niin, että kirkko kaikui varoittaen kansaa saatanan vehkeilyistä ja helvetin kauhuista. Pekan saarnojen ääressä ei kukaan päässyt nukkumaan.
Lukukinkereillä Pekka kertoili nuoruuden muistelmiaan, kuinka hän oli luistellut Kallavedellä jään alla, kantanut suorin käsin parisataa kiloisia viljasäkkejä ja yliopistossa ahkerasti opiskellessaan laihtunut niin, että joutui juomaan rautalääkettä. Mutta eihän Pekka mitään apteekin lastenlääkkeitä ruvennut litkimään, vaan hän meni Juankosken rautaruukille ja pyysi viilaamaan rautajauhoa, jota söi kolme ruokalusikkaa päivässä. – ”Ja tämmöinen köllikkä minusta sitten tuli”, hän päätti muistelunsa.
Lukukinkereille tuotiin papille usein myös lapsia kastettavaksi, ettei vanhempien tarvinnut lähteä sitä varten pitkään matkaan kirkolle kulkemaan. Kerran lapsia oli tuotu Pekan pitämiin kinkereihin melkoinen joukko. Luettuaan asiaan kuuluvat sanat ja rukoukset Pekka pyysi saada vispilän, jota kasteli vesiastiaan ja huiskutteli sillä vettä lasten päälle ja sanoi: sinä olet Kalle, sinä Anna ja niin edelleen. Se vasta oli tehokasta toimintaa!
Olisi minulla kerrottavaa paljon lisääkin, vaikkapa tästä saarnastuolista, tuosta alttaritaulusta, sakastista ja kellotapulista, mutta ne jäävät toiseen kertaan. – Tai voittehan te tulla niitä itsekin katsomaan, yllätytte!
Tarina kertoo Joroisten kirkosta.
