Synkkä yksinpuhelu
Hilkka Lappalainen
”Kaduttaako, kaduttaako?”, rääkyy musta korppi korvan juuressa enkä saa sitä hiljenemään enkä
olkapäästäni irti, vaikka huidon ja riehun kuin riivattu.
Mitä se katuminen enää auttaa, en pääse täältä hornankuilusta enää minnekään, vaikka miten
katuisin. Tehty mikä tehty. Meneehän tuo aika täälläkin menneitä muistellessa, kun sain päänikin takaisin.
Punainen takkuturkki rakki kiikutti sen minulle hampaissaan kohta, kun minut oli heitetty tänne hornaan
Rantasalmen kirkonmäen mestauslavalta. Tuo korppi pahus seurasi minua myös tänne eikä anna hetken
rauhaa raakkumisellaan.
Sanokoot kaikki mitä sanovat, mutta sain minä paljon eläissäni aikaan; liekö kellään Savon
seudulla maita ja mantuja samalla mitalla kuin minulla, Georg Fredrig Tigerstedtillä on – tai oli. Tuskin.
Olihan siinä työtä ja aijai, millaisia keinoja keksinkin hankkiakseni lisää maaomaisuutta ja kartanoita.
Jotkut kateelliset sanoivat, että olin ahne ja viekas ja että käräjöin mielelläni, mutta en antanut periksi, jos
jotain halusin. Se on varma se. Sitä paitsi maanomistus kiinnosti minua paljon enemmän kuin sotilasura,
vaikka luovuinkin siitä vasta ikämiehenä ja everstiluutnanttina. Ja osa maatiloista ikään kuin tipahti
syliini, kun tilanomistajat olivat ottaneet velkaa yli maksukykynsä eikä jäänyt muuta tietä kuin tilan
myynti. Minähän vain ikäänkuin pelastin heidät.
”Entä Torstila, entä Torstila?” raakkui korppi taas olkapäältä. – Pidä nokkas kurissa senkin pahanilman
lintu!
Niin, no, Torstilan kartano, siitä piti ihan tapella, käyttää kaikki konstit ja vähän oveluuttakin, että
sain sen haltuuni. Tukholman reissuja tuli tehdyksi useampikin, mutta kuningas joutui lopulta säätyjen
oikeuden edessä alistumaan ja allekirjoittamaan Torstilan tilan luovutuskirjan minun nimiini. Siinä
menetti tilan aiempi omistaja, leskirouva Hägg ottopoikineen perintönsä, mutta mikä minä olen kaikista
huolehtimaan. Talokin paloi ennen kuin sain sen kunnolla omakseni. Minä sanon, tuhopoltto, vaikka
kyläläiset syyttivät minua, kun en asunut Torstilassa, vaan siellä oli maankiertäjä talon vahtina.
Kertyihän minulle maaomaisuutta ja tiloja ihan mukavasti, enkä vielä edes maininnut Juankosken
rautaruukkia, olin siis ruukinpatruunakin. Kotipitäjässäni Joroisissa omistin Torstilan tilan lisäksi
Räisälänrannan, jonka nimesin Engelsnäsiksi ensimmäisen vaimoni mukaan ja Sutelansaaren sekä
Iisalmelta kaksi taloa ja Kuopion pitäjästä yhden, Juvalta kolme taloa, Piispalan, Nykälän ja Tannilan
rusthollin ja olihan minulla Leppävirroillakin yksi talo sekä lisäksi maaomaisuutta Rantasalmella. Se
viimeinen hankinta sieltä, Pyyvilän kartano, koitui kuitenkin kohtalokseni.
Olin ostanut Pyyvilän vähän sen jälkeen, kun kuningas Kustaa III oli saanut aloitetuksi – valtaansa
näyttääkseen – sodan venäläisiä vastaan. Sitten venäläiset tulivatkin jo Rantasalmelle. Muut säätyläiset
luikkivat käpälämäkeen, mutta minä päätin käyttää tilaisuuden hyödykseni enkä luopua Pyyvilästä ihan
helposti. Niinpä marssin venäläisten puheille ja tein kaupat. Autan venäläisiä valtaamaan ainakin
Rantasalmen, jos en enempääkin, ja voittamaan sodan, jos he antavat takeet, että minä saan sitten
omistukseeni koko Rantasalmen pitäjän.
Parkumäen taistelussa johdin kasakoita ja annoin neuvoja, tietysti, pitihän minun lunastaa lupaukseni ja
tapella, vaikka omia vastaan tappelinkin. Huonoksi onneksi jäin vangiksi, eikä puheistakaan pitkän päälle
ollut enää apua, kun ruotsalaiset löysivät sota-arkistosta venäläisten kanssa kirjoittamani sopimuspaperin.
Vaasan hovioikeus antoi kuolemantuomion maanpetturuudesta samaan aikaan Sprengtportenille ja
minulle, mutta Sprengtporten oli viisaasti Venäjällä, joten hän sai pitää päänsä. Minä sen sijaan menetin
sekä pääni, nimeni että kunniani. Eivät auttaneet Brita-vaimoni polvirukouksetkaan Kustaan jalkojen
juuressa pelastamaan henkeäni, mutta saivatpa Brita ja pojat kuitenkin pitää omaisuutensa.
Ja täällä sitä ollaan, hornassa, ikuisuudesta ikuisuuteen, pää kainalossa ja musta korppi olkapäällä. Jos nyt
kerrankin olen rehellinen, niin kyllä aika käy välillä pitkäksi. Joskus karkaankin täyden kuun aikaan – se
on ainut aika kun täältä voi hetkeksi poistua eläväisten maailmaan – ja käyn Räisälänrannassa ja
Pyyvilässä muistelemassa, sanovat että kummittelemassa, miekkaritari ja evestiluutnantti Tigerstedtin
kunnian ja loiston aikoja.
”Minkä kunnian, minkä kunnian?” raakkuu korppi.
