Aminoffin aarteita
Hilkka Lappalainen
Fredrik Gustaf Aminoff (1779 – 1858) oli yksi laajan, alkujuuriltaan venäläisen aatelissuvun jäsen, joka vaikutti Joroisissa ja tunnettiin hyvin koko Savossa. Hän oli sotilasarvoltaan majuri ja palveli Suomen sodassa Savon prikaatissa majoitusmestarina. Sodan jälkeen hän erosi palveluksesta ja ryhtyi maanviljelijäksi ja sahayrittäjäksi. Aminoff asui Braseborgin kartanossa (nykyisin Joroisniemi) vuodesta 1844 kuolemaansa saakka. Ja vaikka sotilasura loppuikin, muistot Suomen sodan sotasankareista olivat hänelle elämänsä ajan tärkeitä ja rakkaita. Niinpä majurin työhuoneen seinällä riippuivat Sandelsin, von Döbelnin ja Adlercrcutzin muotokuvat kultakehyksissä, ja kun lapsenlapset tulivat tervehtimään häntä aamuisin ja iltaisin, piti näille tauluille kumartaa.
Aminoff oli kahdesti naimisissa, ensimmäinen vaimo oli Maria Sofia Ehrnroth, jonka kanssa hänellä oli kaksi tytärtä, Sofia ja Fredrika. Toinen vaimo oli Maria Charlotta o.s. von Born, heillä ei yhteisiä lapsia ollut.
Aminoff oli mahtava herra, omalaatuinen, ylpeä, itsepäinen ja oikullinen mies, kiivaskin.
Hän oli innokas hevosmies ja kasvatti kymmeniä arabialaisia lämminverisiä Joroisten ratsutiloillaan Braseborgissa ja Stendalissa. Aminoffilla oli tallissaan oma nojatuoli, jossa hän istuskeli ja seurasi hevostensa hoitoa. Parhaimmillaan hevosia kuuluu olleen kolmekymmentä, perunkirjaan on merkitty varsoineen kaksikymmentä, niistä kolme englantilaista rotua. Muutakin karjaa toki oli, navettaan mahtui sata lehmää ja yhtä monta puista maitopyttyä on merkitty perukirjaankin. Lampaita vuonineen oli perukirjaan laskettu kuutisenkymmentä ja keritsimiä viidet.
Aminoff piti avarista näköaloista ja hakkautti sen vuoksi kaikki metsät pois talojensa ympäriltä. Yksi syy avariin maisemiin lienee ollut myös helpompi tilojen valvominen, pihapiiriin ei salaapäin noin vain tultu.
Aminoffin aikaan Braseborg oli Joroisten seuraelämän keskus, kartanon yläkerrassa oli koko rakennuksen pituinen, ylellisesti ja komeasti kalustettu juhlasali vieraita varten. – Oman väen käytössä ollut alakerta oli sen sijaan sisustettu vaatimattomasti. Kartanossa vietettiin siis loisteliasta ja iloista kartanoelämää kutsuineen, tanssiaisineen ja teatterinäytöksineen.
Ehkäpä juuri tuollaisissa tanssiaisissa tytär Fredrika tapasi oululaisen sepän pojan Carl Löfgrenin, joka oli vt. tuomarina Rautalammin tuomiokunnassa, johon Joroinenkin kuului. Aminoffkin mieltyi nuoreen tuomariin ja suostui naimakauppaan, mutta ”sillä jyrkällä ehdolla”, että saisi hänet adopteerata ja niin korottaa aatelissäätyyn. Kun Löfgren ei tähän suostunut, Aminoff raivostui ja ajoi pellolle mokoman aatelisarvoa halveksivan miehen. Eikä mitenkään leppynyt, eikä antanut suostumustaan tyttärensä naimakauppaan! Fredrika sai kuitenkin naimaluvan erillisen anomuksen kautta hallitsijan armosta, ja pariskunta muutti Viipuriin, jonka hovioikeudesta Löfgren sai kanslistin viran.
Leppyihän se Aminoffkin sitten ajan päästä ja lähetti tallirengin viemään Viipuriin kauniin hevosvaljakon ja kiesit. Lupasipa hoitaa niistä aiheutuvat kulutkin, kun Löfgren oli ilmoittanut ettei pysty palkallaan hevosia pitämään. Appiukko lahjoitti kaiken lisäksi vielä rahat kaupunkitalon ja maatilankin ostoon. Ja välit olivat kuulemma mitä lämpimimmät!
Aminoffilla oli paljon omaisuutta Joroisissa ja sen ulkopuolellakin, oli kartanoita ja maatiloja, sahoja ja myllyjä sekä melkoiset määrät arvopapereita, venäläisiä ja Saimaan kanavan ’obligatsioneja’. Häntä pidettiin Savon rikkaimpana miehenä ja kutsuttiinkin Joroisten kuninkaaksi. Braseborgin ja Stendalin ratsutilojen lisäksi hän omisti Joroisissa Ala-Hovin ja Ala-Immolan tilat. Leppävirralla Oravinkosken sahasta puolet oli hänen, ja siellä oli yksi tilakin. Rantasalmella oli verotalo ja Kolkontaipaleella vielä jauhomylly. Nämä tiedot löytyvät perukirjasta. Muutamia vuosia aiemmin hän oli myynyt Juhanalan kartanon sahoineen ja oli aiemmin omistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Hän omisti Rantasalmella myös Rouhialan kartanon, mutta lienee senkin ennättänyt myydä ennen kuolemaansa.
Kerrotaan, että Aminoff ei ollut pihi, mutta hän ei koskaan antanut rahaa sitä pyytämään tulleelle heti, vaan sanoi aina, että tule huomenna uudestaan. Seuraavana päivänä pyytäjä sai kiiltävän hopearahan. Tästä kehkeytyi tarina, että Aminoff painoi kartanonsa yläkerran ikkunattomassa huoneessa öisin väärää rahaa.
Kun majuri Aminoff sitten sairastui, hän lähetti tallirenkinsä hakemaan vävyään Viipurista. Matka kesti muutaman päivän ja sinä aikana potilas oli menettänyt puhekykynsä ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt enää kirjoittamaankaan. Tuskissaan hän oli vain viittoillut pellon suuntaan ja seuraavana yönä kuollut. Suunnassa, johon Aminoff viittoili, oli pellolla vanha, kauan käyttämättä ollut kellari. Arveltiin, että Aminoffin salainen aarreaitta ehkä oli kellarissa. Niinpä kellari hajoitettiin ja ympäristökin tutkittiin, mutta mitään ei löydetty.
Rahaa kyllä löytyi kartanon salalaatikoista, perukirjan mukaan oli kiliseviä kolikoita, hopearahaa ja kuparikolikoita. Ja koko perukirjasta, joka kuoleman jälkeen laadittiin, tuli monikymmensivuinen kaikkine huone- ja tarvekaluineen, eläimineen, viljatynnyreineen ja muine ruokatarvikkeineen, puhumattakaan kankaista, vaatteista, peruukeista, koruista ynnä muista yksin kappalein lasketuista tavaroista, niin ehjistä kuin rikkinäisistäkin.
Mutta vielä tänäkin päivänä majuri Aminoffin aarre on tietämättömissä. Lapset ovat sitä sukupolvien ajan etsineet, ja etsintä jatkuu, joten ehkäpä se vielä jonakin päivänä löytyy.
