Harald, käytännöllinen kirkonmies
Maarit Kari
Joroinen oli Tsaarin aikaan Suomen suuriruhtinaskunta, joka oli ensin Kuninkaan, sittemmin Keisarin pitäjä, mihin valtiovalta sai nimittää papit vaalituloksesta riippumatta. Joroisissa vuosina 1887–1908 palvelut Petter Wilhelm Harald, kansan suussa Haaran Pekka, palveli kuitenkin sitä ennen suuren emopitäjän, Rautalammin virkaa tekevänä kappalaisena. Suuren Rautalammin kunnassa oli pitkiä matkoja kirkon miehen kuljettavana. Kevättalvisin kinkereitä kierrettiin pitämässä aina jäiden lähtöön saakka.
Rautalampeen kuului 1800-luvulla mm. Kärkkäälän kylä, minne matkaa oli nelisenkymmentä virstaa. Tuolloin ei pienistä syistä lähdetty kylille suorittamaan kirkollisia toimituksia. Kuolinvuoteelle sairaan vanhuksen luo oli kuitenkin mentävä. Paluumatkalla on tien poskessa isäntämies pysäyttämässä kirkon miestä. Kylällä oli paljon kastamattomia lapsia, kirkolle kun oli pitkä matka ja isäntä itsekin jäänyt kastamatta. Pyysi siinä sitten kirkon miestä pysähtymään lapsia kastamaan.
Talossa tarjottiin toki kappalaiselle tietysti kahvia ja kaivoi isäntä kaapistaan vielä ryypynkin lämmikkeeksi. Kuppia tuli siinä kallisteltua enemmänkin, kun kappalainen havahtui kysymään kastettavien lasten lukumäärää. Isäntä tuumasi lapsia olevan alun toista kymmentä. Harald tuumasi kastamisessa olevan kova homma. Hän teki muistiinpanot lasten vanhemmista ja lapsille annettavista nimistä. Sitten hän pyysi tuomaan tuvan keskellä pienen pöydän, sen päälle pesuvadin ja puhtaan vispilän ja pyysi muorit ja sylikummit asettumaan puoliympyrään vadin ympärille. Sitten hän lausui kirkkokäsikirjan mukaiset sanat ja luetteli sitten lasten nimet yhteen pötköön ja vispasi kastevettä niin, että kaikille kastettaville sitä joutui. Saipa siinä vaimoväkikin pyhää vettä osakseen. Aikaa säästyi ainakin neljännestunti. Silti toimitus kokonaisuutenaan kesti yli puolen yön, ennen kuin päästiin lähtemään läheiseen pappilaan. Tarina ei kerro, mihin aikaan toimitus aikoi.
Huhtikuussa, niin ikään Kärkkäälän kylässä, pidettiin kerran kinkereitä. Kinkerit pidettiin Konneveden rannalla olevan talon toisessa pirtissä työväen puolella. Lunta oli vielä paljon rekimatkaa ajatellen mutta Konnevesi oli jo jäineen tummanpuhuva. Kun toimitusmiehiä pyydettiin keskellä päivää isäntäväen puolelle kahville, näki Pekka jäiden keskellä ajavan hevosmiehen. Ripeän kahden kahvikupposen jälkeen, noin 20 minuutin kulututtua työväen puolelle palatessa olivat jäät jo lähteneet eikä hevosmiestä näkynyt missään. Pekka kuitenkin arveli hänen selvinneen, kun seurakunnasta ei oltu myöhemmin ketään ilmoitettu kadonneeksi. Asia ei siis sen ihmeemmin jäänyt kappalaista mietityttämään. Olihan tosin mahdollista, että mies oli toisesta seurakunnasta.
Noihin aikoihin kirkoissa ei enää ollut istumajärjestystä, mutta vanhoja perinteitä noudatettiin edelleen. Naiset tulivat pyhättöön vasemmasta, miehet oikeasta ovesta ja etuovesta tuli molempia. Herrasväki istui etuosassa ja pappilan väki + suruväki istuivat kuoripenkeissä. Pitkien saarnojen aikana tuppasi väkeä nukahtamaan, mihin kappalainen Haraldilla on tapana huutaa ”kun unipatti painaa, se painaa ja painaa” ja tökkäsi torkkujan hereille, ellei vierustoveri sitä huomannut tehdä.
Kappalainen itse oli hyvä pitämään väkeä hereillä jo sanan voimalla. Hän ei kaihtanut kiroilua, puhui erittäin kovalla äänellä ja oli eloisa saarnamies. Kansa viihtyi kappalaista kuunnellessa. Saarnoissaan pappi Harald varoitti vääräuskoisuudesta, kuten uudelleen kastamisesta ja helluntailaisuudesta. Myös raittiusseuroja kappalainen piti vahingollisina. Sittemmin Korpilahdella hänen voimallisia ja savolaisittain murrettuja puheitaan tosin vieroksuttiin ja rovastille etsittiinkin apulainen saarnoja pitämään.
