Uskollista palvelijaa lämmöllä muistaen
Cilla Ekholm-Tiainen
Joroisniemen kartano, 22.12.1945
Kusti kuoli tänään, vain kaksi yötä ennen joulua. Mikä surun päivä meille kaikille ja korvaamaton menetys kartanolle. Olihan meidän Kusti tämän talon uskollisin työmies viidenkymmenenkahdeksan vuoden ajan, siitä saakka kun hänet 12-vuotiaana Joroisniemeen huudettiin, aina vasta päättyneen elämänsä loppuun asti.
Ensimmäiset vuotensa Kusti asui tuvassa muiden tupalaisten kanssa, paitsi kesäyöt hän nukkui vinnillä. Vasta myöhemmin hän sai itselleen tämän pienen keittiökamarin tuvan vierestä. Lämmönlähteenä tässä viluisassa sopessa on vain hella, ja lattiankin ovat rotat nakertaneet hataraksi, mutta moiset vähäiset epämukavuudet eivät Kustia haitanneet. Hän oli erakkomainen luonne, jolle tärkeintä oli oma rauha, ja kamarin ovi olikin aina lukossa ja valkoiset verhot vedettyinä ikkunan eteen, eikä tänne saanut kukaan muu tulla.
Nyt Kusti on poissa, ja minä seison hänen kamarinsa ovella ja mietin, mistä aloittaa. Olen nimittäin ottanut kunniatehtäväkseni keräillä huoneesta uutteran renkimme vaatimattoman omaisuuden, järjestellä sen hänen tavara-arkkuunsa ja säilöä sinne muistona Kustista, joka oli meille pikemminkin perheenjäsen kuin palvelija.
Istun alas hänen natisevalle sängylleen — tai ”makkuuvaunuun” kuten omaperäisistä sanonnoistaan tunnettu Kusti tapasi petiään nimittää — ja aloitan pehmeimmistä muistoista. Taittelen arkun pohjalle muutaman vaatekappaleen, jotka omalla tavallaan muistuttavat Kustista.
Hän oli kuin tämä vuosikymmeniä palvellut karvalakkinsa, lämmin ja uskollinen.
Hän oli kuin tämä usein käyttämänsä flanellipaita, yksinkertainen mutta luotettava.
Kusti hoiti omat työnsä yhtä hyvin kuin nämä housunkannattimet omansa. Hän ei ollut talon monikäytännöllisin mies, ei osannut kyntää eikä ollut parhaita hevosmiehiä, mutta nimenomaan hänen vastuulleen annetut tehtävät hän suoritti juuri niin kuin pitikin.
Kustin luonne oli sisimmältään herkkä ja pehmeä kuin nämä villasormikkaat — silmiin tulivat helposti kyyneleet ja sydän oli totisesti paikallaan — joskin hän myös suivaantui nopeasti ja saattoi puuskassaan lyödä hanskat saman tien maahan.
Vaatteiden päälle nostan sekalaisten esineiden rasian, jota Kusti säilytti kamarinsa pienellä pöydällä. Rasiassa olevat napit, hakaneulat ja muut monimuotoiset tilpehöörit muistuttavat omalaatuisen renkimme töiden ja tapojen kirjavuudesta.
Kusti ei ollut tavallinen työmies vaan hänellä oli omat askareensa ja aikataulunsa. Hänen tehtäviinsä kuuluivat muiden muassa kanalan puhdistus, riihen lämmitys, ”Kämmenkosken” eli myllynkivien pyöritys sekä ”Hukkakallion” eli huussin hoito ja tyhjennys. Nämä ja monet muut askareet hän suoritti muun talonväen päivärytmistä piittaamatta, omassa järjestyksessään ja oman epäsäännöllisen rutiininsa mukaisesti. Hän söi milloin sattui ja otti torkut parikin kertaa päivässä, mutta silti työt tulivat aina tunnollisesti hoidettua. Posti tuli haettua ajallaan sunnuntaisin, pihanurmikko oli aina huolella niitetty, ja kartanon käytävät jynssättyään ja ravieerattuaan Kusti tapasi itsekin kehaista että ”tulokeepa rouva kahtomaan, nyt on Esplanaati ajan vuativassa kunnossa”.
Tilpehöörirasian viereen makuulle pääsevät Kustin kaksi puukkoa, joista toinen on vielä oikein hyvä ja toinen kovasta käytöstä tylsä. Puukko hänellä oli aina vyöllä, ja paljon sille olikin tarvetta, eikä vähiten kalaretkillä, joita hän teki ympäri vuoden. Kusti rakasti oleilemista ”Rutjan merellä”, kuten hän jokea ja sen lampia nimitti. Lähes päivittäin hän heräsi ennen aamuneljää, lähti kokemaan pyydykset ja viipyi yhdeksään asti, parahiksi antaakseen peratun saaliinsa kyytimiehen vietäväksi osuuskauppaan.
Vaatepinon päälle laitan myös palasaippuan, eli Kustin kielellä ”muilan”, muistona siitä, että renkimme oli melkoinen saunamies ja uimari. Kesäpäivisin Kusti ”ajoi monta tuuria”, toisin sanoen ui useamman kerran päivässä, ja vieläpä varsin omalaatuisella tyylillä: hän sauvoi vettä koirauinnin tapaan mutta molemmilla käsillä yhtä aikaa — vieläkin huvittaa, kun sitä ajattelee. Sauna oli Kustin kielellä ”tehas”, ja tehtaalta tullessaan hän poltti aina yhden savukkeen, piteli sitä aloittelijan tapaan sormenpäillään, veti savua suuhun ja puhalsi sitten heti ulos.
Saippuan kylkeen asettelen Kustin taskupeilin ja vaateharjan. Ehkä hän tästä peilistä silloin tällöin itseään vilkaisi, mutta harvemmin kai, jos milloinkaan naisten tähden. Tannisen Tyynestä hän kyllä joskus puhui kaihoisasti ”Korven ruusuna”, ja ainakin Immosen Annilla ja Heimolan Irmalla oli aina pannu kuumana Kustia varten, mutta niihinkin taloihin renkimme taisi mennä vain hyvien kahvien takia.
Vaateharjaansa Kusti käytti aina ennen kirkkoon menoa, juhlapäivinä ja erityisen huolellisesti sen kerran viitisentoista vuotta sitten kun hän pääsi käymään Lauri-sedän mukana pääkaupungissa. Monet kerrat olen minäkin saanut nauraa sedän tarinalle siitä, miten menomatkalla junan makuuvaunussa Kustille ei tullut koko yönä uni silmään ja kun he sitten menivät jännittävän Helsinki-päivän päätteeksi illalla teatteriin, väsynyt reissumiehemme nukahti salin pimetessä ja nukkui koko esityksen ajan.
Kustin lompakko ja kukkaro ovat tyhjät, ja juuri sellaisina ne hänestä parhaiten muistuttavatkin. Varsinaista palkkaa hänelle ei kartanon töistä maksettu, vaan ylläpidon lisäksi annettiin vain hieman käyttörahaa rengin vaatimattomia tarpeita varten. Tästä huolimatta Kustia ja hänen työtään arvostettiin kartanossa suuresti, ja kiitoksen osoituksena palveluksesta hänelle anottiin ja saatiin sekä talousseuran että maatalousseurojen hopeiset mitalit.
Arkun toiseen laitaan vaatteiden viereen pinoan Kustin kirjat: Seitsemän veljestä ja Vänrikki Stoolin tarinat, Uusi Testamentti, Katekismus ja virsikirja, Suojeluskuntaväen laulukirja ja kirja Mannerheimista, vapaussodan ylipäälliköstä, jota renkimme kovasti ihaili. Ei Kusti muuta koulua ollut käynyt kuin rippikoulun, mutta lukea hän osasi ja tilasi itselleen ajanvietteeksi ja tietolähteeksi lehtiäkin.
Kirjojen päällä on sopiva paikka Kustille tärkeälle Suojeluskuntalaisen jäsenkirjalle. Siinä komeilee isänmaallisen palvelijamme koko nimi, Kustaa Fredrik Sikanen, ja valokuva Kustista paraatipuvussa, valkea nauha käsivarressa ja mitalit rinnassa, tiukassa asennossa.
Kusti oli innokas suojeluskuntamies vapaussodasta asti, jossa hän toimi vaarallisessa tehtävässä viestilähettinä. Hän osallistui Varkauden valloitukseen ja myöhemmin joutui Mäntyharjun rintamalle Lusiin, missä tulitus oli kiivasta, mutta Kusti suoritti toimensa pelottomasti ja niin vain hän selvisi hengissä, kuten selvisi kuin ihmeen kaupalla useammastakin elämänsä aikana sairastamastaan keuhkokuumeesta.
Muistoja ne ovat kipeätkin muistot, ja siksi paikkansa arkussa ansaitsee myös Kustin partaveitsi. Siitä tulee tuskaisen elävästi mieleen se kamala päivä, jona hän säikäytti meidät pahemman kerran. Hän oli vanhemmiten sairastunut johonkin tautiin, jonka laatua ei oikein tiedetty, tai sitten siitä ei meille nuoremmalle väelle kerrottu. Eräänä päivänä isä meni etsimään renkiä saunalta ja löysi tämän sieltä pimeään nurkkaan kyyristyneenä. Kusti oli yrittänyt avata rannevaltimonsa partaveitsellään. Meille sanottiin, että syynä oli taudin seurauksena tullut masennuskohtaus, mutta varmaa totuutta asiasta en tiedä tänäkään päivänä.
Lopuksi asettelen muiden muistojen päälle Kustin taskukellon ja suojeluskunnan hiihtokilpailuista voitetut hopealusikat — ne taitavat olla Kustin rahallisesti arvokkaimmat tavarat. Hänelle itselleen tärkeimmät lienevät kuitenkin olleet Vapaussodan muistomitali ja kartanon hänelle anomat ansiomitalit, ja siksi ne pääsevät arkkuun ylimmälle kunniapaikalle, eli Suojeluskunnan jäsenkirjan rinnalle kirjapinon päälle. Arkun reunaan lasken vielä Kustin vanhan taskulampun valaisemaan eläessään niin valoisan miehen matkaa iäisyyteen.
Vähäinen on Kustin jälkeensä jättämä maallinen omaisuus, mutta muistoja hänestä on sitäkin enemmän, ja ne elävät vielä pitkään.
Meidän Kusti on poissa, mutta minä ainakin näen hänet edelleen istumassa vakiopaikallaan keittiön vasemman päätyikkunan edessä pikkupöydän ääressä, ripottelemassa aivan liikaa suolaa ruokaansa, pistämässä voinokareen paljaaltaan suuhun ja juomassa nautiskellen kahvia kera ”kokelmokelin” ja ”kyhnökkään”, kuten Kusti hauskaan tyyliinsä palasokeria ja kahvileipää nimitti.
Meidän Kustin saappaat eivät enää tömähtele kartanon lattiaan, mutta silti minä näen hänet isän huoneessa kuuntelemassa radiota ja kihertämässä kimeä-äänisten laululintusten iloisille musiikkikappaleille tai tapansa mukaan istuskelemassa iltasen jälkeen ruokasalissa keittiön oven pielessä, jutustelemassa niitä näitä hieman unisena, silmät viiruina, tuttu irvistys huulilla, kädessä mukillinen ”sajua” — sitä sanaa hän aina iltateestään käytti.
Kun suljen tavara-arkun kannen, se kumahtaa syvään kuin vanhan Kustin haukotus auringon laskiessa, ja mieleeni nousevat Raamatun lauseet:
”Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.”
