Vättilän lahjakkaat boheemit

Hilkka Lappalainen

Sieltä he katselevat maailmaa, hämärän hirsiaitan seiniltä, Vättilän kartanon entiset omistajat, ovat katselleet jo lähes 90 vuotta. Taidemaalari Torger Enckell maalasi heidät freskoon, joka oli ehkä harjoitustyö, varsinaisen freskon hän teki Varkauden kirkon sivuseinälle, missä se valaisi kirkkoa, kunnes jouduttiin pahan vesivahingon vuoksi maalaamaan piiloon.

Freskon nimi on ”Kristuksen ristiltäotto” ja siinä kuvatut ihmishahmot muistuttavat kummasti piirteiltään Enckelleitä. Itse Kristus näyttää ihan Torgerilta, muu perhe on vähempiarvoisten rooleissa. Freskon kauniit pastillisävyt ovat säilyneet hyvin varjoisassa aitassa, ja väki saa olla rauhassa rakkaan kartanonsa suojissa, vaikka se ei enää heille kuulukaan kuin lähistöllä olevan keltaisen huvilan, Villanin osalta.

Joskus koko herrasväki lähtee aitasta jaloittelemaan, nauttimaan luonnosta, ihastelemaan komeaa tammikujaa ja muistelemaan menneitä.

Vättilän kartano sijaitsee Huutokoskella, Vättilän kylässä ja hirsiaitta kartanon pihapiirissä. Kartanon, tai aiemmin puustellin, omisti 1700-luvun alkupuolelta saakka Schwartzin sotilassuku, jonka jäseniä palveli myös Haapaniemen kadettikoulussa. Mikael Henrik Schwartzin kahdeksasta lapsesta vanhin, Beata nai Elimäen kirkkoherran Robert Enckellin ja Beatan kuoltua heidän lapsensa perivät äitinsä osuuden Vättilästä vuonna 1870. Tuolloin Vättilää hoitivat Beatan sisaret Henrika ja Selma; Henrika isännöi ulkotöitä ja viljelyksiä, Selma puolestaan emännöi kartanon sisällä. Muut lapset olivat lähteneet maailmalle, mutta kaikki palasivat lopulta takaisin Vättilään ja elivät loppuelämänsä siellä. – Ja Henrika kuulemma vielä kuolemansa jälkeenkin vaeltelee tilan vainioilla ja vetää nukkuvia varpaista päärakennuksen kalmankammarissa.

Kun Schwartzin sisarukset ja muut omaiset olivat kuolleet, tuli kartano Enckellien haltuun. Lapsista Karl Enckell oli jo pitkään huolehtinut lomillaan kartanosta ja otti siitä kokonaan vastuun vuonna 1913. Hän oli jo edellisenä vuonna rakentanut kartanon läheisyyteen perheelleen keltaisen huvilan, jonka nimi on Villan. Tuo kaksikerroksinen, taitekattoinen, saumavuorattu hirsirakennus seisoo vielä tänäänkin ylväänä umpeen kasvaneen puutarhansa ympäröimänä ja sulkee syliinsä tarinoita ja muistoja boheemien asukkaidensa värikkäästä, kaipuuta, iloa, surua, tiedettä ja taidetta pursunneesta elämästä.

Karl Enckell oli agronomi ja maanviljelystalouden professori – ensimmäinen muuten Pohjoismaissa alallaan. Hänellä oli toisesta avioliitostaan neljä poikaa, jotka olivat epätavallisen lahjakas poikaparvi, vaikka ankaran isän kerrotaankin sanoneen, ettei kolmesta ollut edes koiran elättäjiksi. Nämä olivat Olof, josta tuli kirjailija ja ruotsinkielisen kirjallisuuden professori, Torger, josta tuli taidemaalari ja taidegraafikko sekä Rabbe, hänestä tuli kirjailija, taidemaalari ja myös akateemikko. Isä-Karlin mielestä pojista kykenevin oli vanhin, diplomi-insinööriksi valmistunut Jarl.

Torger, toiseksi nuorin Enckellin veljeksistä oli yksi suomenruotsalaisen modernismin huomattavia edustajia maamme kuva­taiteessa jo 1920-luvulla. Ikkunat olivat auki Eurooppaan ja opintomatkallaan Pariisiin hän kiin­nostui valosta ja sen kuvaamisesta sekä pyrkimyksestä selkeisiin, suuriin linjoihin, jotka pehmeästi kaartuvina luovat kuviin erityisen rytmin. Henkilökuvissa hänelle tärkeää oli löytää ihmisen sisäinen olemus, henki tai sielu valoisien värien avulla. Torger kuului myös 1956 perustettuun Prisma­-ryhmään ja palkittiin Pro Finlandia -mitalilla 1962.

Torger vietti aikaa ja työskenteli Vättilässä, niin kuin hirsiaitan freskokin kertoo. Ja hän oli kuulema naistenmies, mustasukkainenkin tietysti, ajatteli kaikkien käyttäytyvän itsensä tavoin ja kyseli kirjeissään Pariisista vaimoltaan: ”Olethan ollut uskollinen?” samalla, kun itse hurvitteli ties missä. Tätä ensimmäistä vaimoa Märthaa kutsuttiin nimellä boheemien kuningatar ja hän toi Vättilän puutarhaan sini- ja valkovuokkoja, jotka levisivät ja kukoistavat siellä kaikki keväät.

Torgerin toinen vaimo, Liv oli tomera nainen ja sota-aikaan, kun perhe oli Vättilässä hän päätti, että huvilan ison pyöreän pöydän paikka oli ala- eikä yläkerrassa. Mutta kuinka ollakaan, kantaessaan pöytää portaita alas hänen jalkansa lipesi ja hän kieri pöydän mukana alas sellaisella metelillä, että koko perhe juoksi ulos ja piiloutui metsään luullen venäläisten pommittavan huvilaa.

Nuorin pojista, Rabbekuu­lui suomenruotsa­laisen kirjallisuuden modernismin ehdotto­miin kärkinimiin. Hänen kirjailijanuransa kesti lähes viisikymmentä vuotta ja se kä­sitti useita eri tyylilajeja ja ilmaisumuotoja runoista proosateoksiin. Samanai­kaisesti hän loi myös hienon ja mittavan uran taidemaalarina.        

Ensimmäisen taidenäyttelynsä veljekset Torger ja Rabbe pitivät yhdessä 1924 ja myöhemminkin heillä oli yhteisiä mielenkiinnon kohteita kuten Quosego­-ryhmä, joka julkaisi samannimistä kir­jallisuuslehteä. Tähän suomenruotsalaisista modernisteista koostuvan ryhmän ydinjoukkoon kuuluivat Enckel­lien lisäksi mm. Gunnar Björling sekä Elmer Diktonius. Torger toimi lehden kuvittajana.

Rabben elämän mullisti rakkaus, tuo kaunis ja kamala voima, joka hyökyaallon tai maanjäristyksen lailla iskee ja muuttaa kaiken – ainakin hetkeksi kaiken – ja laittaa elämän lopullisesti uuteen järjestykseen, ja sen kanssa on sitten vain elettävä. Näin kävi Rabbe Enckellille, vaimolleen Heidille ja Rabben ystävälle Oscar Parlandille, kun Heidi ja Oskar rakastuivat. Oscar lähes riisti hengen itseltään ennen kuin sai Heidin. Tuon kolmiodraaman tuloksena Rabbe jäi yksin, mutta avioitui pian taiteilija Alice Kairan kanssa. Sekään liitto ei kestänyt, vaan hän avioitui vielä kerran ruotsalaisen taidemaalari Aina Eriksonin kanssa. Loppujen lopuksi Rabbe kykeni kasvattamaan noista elämänsä synkistä sävyistä elämänasen­teen, jossa oli ”paradoksaalista voimaa ja loppumaton toivo”. Periaatteellisuus ja tahto sanoa toivat hänelle myöhemmin myös akateemikon arvon.

Vaikka tuolloin paljon muuttui, niin Vättilä oli tukena ja turvana sekä Enckellin että Parlandin perheille. Ja koska mikään ei ole niin ihmeellistä kuin elämä, sitä uskomattomampaa tarinaa ei voi keksiä. Rakastuihan Oscar Parlandin nuorin veli Herman veljensä Heidi-vaimon ja Rabbe Enckellin tyttäreen, Birgittaan. Äiti ja tytär olivat siis lopulta naimisissa veljesten kanssa ja heistä tuli toistensa kälyt.

Parlandin perhe ja suku, jonka juuret olivat lähtöisin Englannista ja sittemmin Venäjältä, oli myös poikkeuksellinen. Oswald Parland muutti vaimonsa Marien kanssa lapsineen Suomeen Venäjän vallankumousta pakoon ja he asettuivat Kauniaisiin. Perheessä oli neljä poikaa ja kaikki olivat myös erittäin lahjakkaita. Tässäkin perheessä kolmesta pojasta tuli taiteilijoita, aikansa merkittäviä kirjailijoita. Vanhin, modernisti-klassikko Henry kuoli varhain, Ralf oli runoilija, prosaisti ja musiikkiesseisti ja Oscar psykiatrin työnsä ohella myös huomattava kirjailija. Nuorimmasta veljeksestä, Hermannista tuli rakennustatiikan professori ja luova ajattelija. Kotikielinä puhuttiin saksaa, venäjää ja englantia, mutta Suomeen muuton jälkeen oli myös opeteltava ruotsia ja suomea.

Monipuolisesti lahjakas Oscar oli nuoruu­dessaan harkinnut myös kuvataiteilijan uraa, joka jäi kuitenkin lääkärinopintojen takia. Elämäntyönsä psykiatrina hän teki Nikkilän sairaalan ylilääkäri­nä 1960–1975. Hän oli kiinnostunut myös kuvataiteiden harrastamisesta osana tera­piaa, mutta hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten kirjailijana. Hän kirjoitti esseitä, artikkeleita ja romaaneja, jotka ovat osittain omaelämäkerrallisia. Hän palasi teoksissaan usein muistojensa Karjalaan.

Parlandin kirjailijaveljekset mainitaan usein suomenruotsalaisina, mutta varsinkaan Herman ei hyväksynyt sitä ollenkaan, vaan suuttui. – Hehän olivat venäläissaksalais-englantilaisia kotitaustaltaan. Toisaalta, jos joku unohti mainita Henry Parlandin puhuessaan suomenruotsalaisista modernisteista, Herman loukkaantui syvästi veljensä puolesta.

Birgitta Enckell ja Herman Parland menivät naimisiin toisen maailmansodan jälkeen ja halusivat tehdä häämatkansa Vättilään. Tuolloin kartanossa asui evakkoperheitä eikä nuori pari halunnut häiritä heidän rauhaansa käyttämällä samoja ovia ja kulkureittejä, vaan he kulkivat hienotunteisesti ikkunan kautta huoneeseensa ja ulos. Siinähän sitä olikin tarpeeksi jännitystä yhdelle häämatkalle ja toisille riitti kummastelemista nuoren parin touhuissa. Vaikka Hermanin edesottamuksista tuo oli vielä vaatimatonta.

Vättilästä tuli varsinkin Hermanille hyvin rakas paikka, koska se muistutti hänen lapsuudenkotiaan Tikkalaa Viipurin lähellä, Vättilässä hän tunsi olevansa turvassa tutussa paikassa. Siellä lainehtivat myös samat vedet – kuten hän sanoi – olivathan vesillä olo ja onkiminen hänen lempipuuhiaan. Herman rakensi Vättilän rantaan t-mallisen laiturin, josta tuli varsinainen vaaran paikka. Nimittäin, jos seisoi laiturin toisella reunalla, laituri kippasi ja kun astui keskelle laituria, niin sivut nousivat pystyyn. Laituri nimettiinkin ominaisuuksiensa ansiosta “professorin laituriksi”, Hermanin erityisalaa, kun oli lujuusoppi.

Vättiläläiset, Enckellit ja Parlandit viettivät lapsineen Vättilässä tšehovmaisia, kaoottisia mutta ihania kesiä yli kuuden vuosikymmenen ajan. Heillä oli omat tapansa, joita muut kyläläiset ihmettelivät, mutta mitäpä niistä. ”Voihan sitä kalsongeissakin kulkea”, oli eräs isäntämies vain tuumannut, kun vastaan käveli joku vättiläläinen valkea kesäpuku yllään.

Vättilän väki paheksui ja halveksikin autoilla ja moottoriveneillä kulkevia ihmisiä.

Jos Vättilään tuli autolla, se piti piilottaa puskan taakse piiloon, niin että sitä ei näkynyt eikä se pilannut maisemaa. Polkupyörä, purje- ja soutuvene sekä julkinen liikenne, varsinkin höyryveturit, olivat sallittuja kulkuvälineitä, ja suosiossa. Vättilästä ajettiin Joroisten kirkolle asioille polkupyörällä. Televisiota myös vastustettiin tyhmentävänä; niinpä luettiin, retkeiltiin ja keskusteltiin. Varallisuuttakaan vättiläläiset eivät juuri arvostaneet.

Herman pyöräili vanhalla pyörällään kirkolle virkattu hattu päässään. Hänellä oli myös tapana kävellä Joroisten keskustassa heilutellen kiivaasti kävelykeppiään ja syöksähdellä liikkeessä olevien autojen eteen. Selitykseksi hän kertoi, ”etteivät autoilijat välitä tippaakaan, jos ajavat ihmisen yli, mutta pelkäävät kuollakseen, että autoon tulee lommo”. Vanhemmiten hän kyllä mielellään antoi kuljettaa itseään muiden autoilla.

Herman eli 102-vuotiaaksi ja pitkään hän vietti aikaansa Vättilässä puuhastellen pitkässä parrassaan kartanolla, pyöräili kirkolle ja tietysti onki.

Ei varmasti ollut sattumaa, että kaksi luovaa ja monipuolisesti lahjakasta perhettä veti toisiaan puoleensa, olivathan molemmat aikanaan vieraita suomalaisruotsalaisessa ympäristössä. Vaikka Enckellit olivat ruotsinkielisiä, niin heidän juurensa olivat Saksassa ja suomenkielisessä Suomessa, ja Parlandit tulivat Venäjältä puhuen venäjää yhtenä äidinkielenään. He kokivat olevansa ulkopuolisia, irrallisia, eivätkä he Joroisissakaan kuuluneet kartanoiden aatelisiin, vaikka Parlandit sitä olivatkin. He olivat myöskin aikaansa edellä, edelläkävijöitä taiteissa ja kulttuurissa, outoa väkeä joka tapauksessa, niin Kauniaisissa kuin Vättilässäkin.

Siellä he kulkevat, Enkckellit ja Parlandit liehuvissa helmoissaan, valkeissa kesäpuvuissaan, värikkäissä huiveissaan ja hatuissaan, kävelykeppiä heilutellen, Vättilän boheemit. He raivaavat tietään Villanin viidakoksi villiintyneessä puutarhassa ja tammikujalla. Ruohoa ei ole leikattu, etteivät siilit häiriintyisi, puiden pitää antaa kasvaa ja luonnon kukoistaa, sini- ja valkovuokkojen keväällä valloittaa pihamaa ja kesällä kaikkien kasvien rehottaa.

Kaiken yllä käy vilkas puheensorina kirjallisuuden uusista suuntauksista, kuvataiteen muodoista ja mielen moninaisuudesta, ehkäpä joku tekniikan termikin eksyy mukaan ennen kuin väki palaa takaisin aittansa seinälle.

Avaa PDF-tiedosto