Frugårdin tie kulttuuriperintökohteeksi
Anna-Maria Åström
1800-luvun loppupuolella Frugårdissa asui neljä vanhaa ikäneitoa Grotenfelt, ”Ryökkynät”, Bernhardina eli Betta (s. 1819), Gustava (s. 1820), Alexandra (s. 1822) ja Maria (s.1827). Heidän isänsä oli eversti Bernt Adolf Grotenfelt, joka oli johtanut Suomen joukkoja Joroisvirran taistelussa Suomen sodan aikana. Sisarukset elivät suhteellisen vaatimatonta elämää torppareiden ”rasitusten” turvin. Kotonaan he eivät koskeneet isänsä laatimaan sisustukseen, vaan pitivät hänen järjestyksensä arvossa. Muut sisaret ja veljet olivat aikoja sitten maalimalla. Aika kävi pitkäksi, mutta jokaisella sisarella oli oma tehtävänsä. Vanhimmalla, Betalla, oli kokonaisvastuu, muiden kohdalla yhden vastuu koski puutarhaa rakennuksen kupeessa, yhdellä oli vastuu sisäkukista ja yhdellä varmaan ruoanlaitosta ja piikojen tehtävistä. Kaikki ryökkynät olivat taitavia käsistään, Frugårdin förmaakissa oli pitkään ”tanternas rya”, ja tiedetään heidän tehneen muitakin suuria töitä.
Frugårdin kartanon oli aikoinaan rakennuttanut rouva Hedvig Juliana Munck vuonna 1782. Sisustamisessa hänellä oli ollut apua Tukholman hoviin siirtyneestä pojastaan Adolf Fredrik Munckista. Voi sanoa, että Frugård oli aikoinaan hyvinkin moderni, kun sinne tuli kustavilaiseen aikaan kuuluvia sisustuselementtejä, kuten pellavatapetit ja muodinmukaiset huonekalut. Sisustuksen säilyminen meidän päiviimme saakka on tehnyt Frugårdista kustavilaisen ajan huomattavan muistomerkin.
Frugård seisoo hiljaisena muistomerkkinä vanhoista ajoista. Siitä on paljon kiittäminen juuri ryökkynöitä. Oli heilläkin ilonaiheita: kesäisin nimittäin vieraili vanhimman sisaren Adolfina Carolinan (s. 1815) jälkeläinen, Marie von Collan, (o.s. Grotenfelt, s. 1840) ja hänen perheensä. Marie oli tämän sisaren ainut tytär ja siksi nelikolle niin rakas. Adolfina Carolina oli 1839 mennyt naimisiin serkkunsa, Juvan Wehmaan Herman Bernt Grotenfeltin kanssa. Aviomiehestä tuli hovioikeuden neuvos ja perhe asui Viipurissa. Wehmaan sidoksen takia perhe oli viettänyt kesät Wehmaan kartanossa. Perinne jatkui, kun Marie sai oman perheen, joka puolestaan asui Pietarissa. Marien perheeseen kuului hänen miehensä Alexander von Collan, joka oli keisarinnan henkilääkäri, ja heidän lapsensa Adèle (s. 1861) ja Clas (1862) sekä heidän velipuolensa Alexander nuorempi (s. 1858). Adèlellä tuli olemaan tärkeä rooli Frugårdin säilyttämisessä. Pietarissa nuori Adèlekin otti osaa hovielämään ja kävi kuuluisaa saksalaista Petri-Schulea, joka sijaitsi Nevski Prospektin läheisyydessä. Veli Clas oli lähetetty Helsinkiin ruotsinkieliseen Norssiin. Vuonna 1882 koko perhe muutti takaisin Suomeen.
Kun tämä perhe vieraili Frugårdissa, se oli tietysti Frugårdin-tätien suuri ilo – ja siitä kehkeytyi Frugårdin jatkohistoria. Nuoressa Adèlessä syventyi rakkaus Frugårdia kohtaan. Hän ja hänen veljensä Clas ymmärsivät sen historiallisen arvon. Tätien ilo oli vastaavasti niin suuri, että he testamenttasivat oman puoliskonsa Frugårdista Marielle. Toinen puolisko kuului Berndt Adelof Grotenfeltin muiden, muualle muuttaneiden lasten perillisille. Testamentti astui voimaan, kun viimeinen täti, Alexandra, kuoli vuonna 1907. Kun Marie puolestaan oli kuollut vuonna 1915, Clas von Collan lunasti muiden perillisten osuudet.
Adèle ymmärsi Frugårdin sisustuksen arvon, olihan hän nähnyt Pietarin loiston, mutta täällä oli pienessä mittakaavassa myös jotain ylevää. Jo 1910-luvulla alkoi Frugårdin kunnostus. Adèle osallistui sisustukseen ja oli varmasti mukana, kun päätettiin, että ryökkynöiden laittamat paperitapetit purettiin kahdesta makuuhuoneesta. Niin tulivat kaikki viiden huoneen alkuperäiset tapetit näkyviin. Tästä on olemassa kasku:
Kun työmiehet poistivat paperitapetin, tuli oven yläpuolelle esiin pellavatapettiin maalattu kuva shakkikuningattaresta. Yksi miehistä huudahti ”kah, naispirun kuva”, johon toinen lakonisesti vastasi ”eiköhän ne lie sentään talon herran omia sukulaisia”.
Adèlen kiinnostus oli museaalinen, joten hän kokosi ja järjesti myös ensimmäisen museokokoelman kiinnostavista esineistä, joita löytyi eri puolella Frugårdia, ja teki jopa niistä luettelon. Museonäyttely Frugårdin vinnillä kuului Grotenfeltien sukukokousohjelmaan vuonna 1924. Toisen kerroksen laaja vintti kunnostettiin tämän jälkeen suureksi saliksi, jolloin museoesineille löytyi sopiva paikka. Kunnostuksessa vinnin ikkunoita oli lisätty niin, että valo nyt tuli neljästä ikkunasta, eikä vain kahdesta. Pikkuhiljaa museota laajennettiin aina, kun löydettiin uusia esineitä. Adèle jatkoi myös tätien vanhan muotopuutarhan hoitoa – käytävineen ja kukkineen, mutta vei myös läpi sen perinpohjaisen uudistuksen. Uusia puita istutettiin ja kaarevat käytävät laajensivat ruutukaavamuodostelman jo 1910-luvun alussa.
Veljensä kanssa Adéle oli myös mukana projektissa, jossa kaksi vanhaa savupirttiä siirrettiin alkuperäisiltä paikoiltaan, toinen kartanon läheisyyteen Kultalankankaan metsän taakse ja toinen Joroisten kirkonkylään. Molemmissa oli säilynyt iso uuni puujalustalla. Savupirtissä torpparien elämän karu kuori täydensi kartanon elämää, mutta erosi kartanon loisteesta. Ryökkynät olivat säilyttäneet Frugårdin sisustuksen ja Marien lapset ymmärsivät jalostaa sitä ja laajentaa aineellisen kulttuurin käsitettä. Kartanokulttuurin kaksi jalkaa oli säilytetty tuleville sukupolville. Hieman ihmeellistä on, että tämä säilyttämisvietti tuli myös koskemaan kartanoa ympäröivää luontoa ja sen jatkuvuutta. Frugårdin koivukuja on istutettu Alexander von Collanin toimesta vuonna 1910 muistuttamaan sitä koivukujaa, joka oli ollut hänen lapsuudenkodissaan Iisalmen pappilassa. Kartanon ja savutuvan välissä oleva metsä, Kultalankangas, hohti ilta-auringossa niin punaisena, että se sai tämän nimen. Metsä säilytettiin koskemattomana ja kuuluu nykyään Metso-ohjelmaan. Ja kaukana Pursiniemessä Frugårdin vanhat hakamaat on kunnostettu ja niillä vaeltaa kesäisin kahdenkymmenen Itä-Suomen lehmälauma vasikoineen. Aika seisoo, mutta elävänä.
