Katariinan ruukki

Hilkka Lappalainen

Kuljen vastavirtaan Joroisista Liunan sahan raunioilta länteen, Kolpan rantaa mukaellen ensin sen pohjoista, sitten eteläistä puolta kohti Jokijärveä. Kapea maantie kiemurtelee metsän halki loitoten välillä kauas joesta ja järvestä. Sitten tie kääntyy pohjoiseen, ylittää rautatien ja kohta Sysmä-järvestä vuolaana virtaavan joen. Jatkan matkaa alavirtaan, pian koukkaan Ruukintielle. Joka puolella on sankkaa metsää, vanha ja kulunut puusilta johtaa joen ja Huutokosken eteläiselle rannalle. Kyltissä lukee Kalanviljelylaitos, en mene sinne, vaan käännyn virran suuntaan vasemmalle. Tien varsi pursuaa lemmikeitä, metsäkurjenpolvia ja mansikan kukkia, vanhat kuuset reunustavat tietä kapeina ja naavaisina.

Ja siinä ne sitten ovat, Huutokosken ruukin kiviset harmaat rauniot, tyhjine ovi- ja ikkuna-aukkoineen ja kaariholvineen, ilman kattoa jatkuen tieltä koskeen saakka. Pujottelen puiden ja kivien välistä raunioiden sisään. Kuka uskoisi, että tässä ja tällä alueella on 160 vuotta sitten ollut kukoistava, parhaimmillaan noin 900 ihmistä työllistänyt rautaruukki ja sen erilaiset laitokset. Vilkas ja eloisa kylä, jossa oli kauppa, loistelias huvilinna, mestareiden ja työläisten asuintalot sekä kansakoulu.  Täällä oli ”Putilovin kauppala”.

Tuo Huutokosken eli Katariinan ruukki perustettiin vuonna 1858, mutta sen kukoistuskausi oli lyhyt, silti loistokas. Ruukin toiminta kesti vain vajaat kaksikymmentä vuotta. Eikä tuosta aikanaan yhdestä Suomen suurimmasta ja uudenaikaisimmasta rautatehtaasta ole säilynyt näihin päiviin kuin nämä edessäni olevat rauniot, kauempana näkyvä kunnostettu konttorirakennus ja viljamakasiini sekä kivirappuset, jotka johtivat näköalapaikalle huvimajaan. Muiden rakennusten ja rakennelmien jäänteitä pitää etsiä kuusikon seasta sammalikosta. Mutta aloitetaan alusta.

Asialla Mualiman Teittinen                   

Joroisissa vaikutti tuohon aikaan Tuomas Antinpoika Teittinen, joka omisti mm. Torstilan ja Tuomaalan kartanot ja oli Joroisten suurin maanomistaja. Hän oli touhun mies, yritteliäs ja vähän erikoinen, aikaansa seuraava ja kaikkeen uuteen tarttuva. Hänellä oli osuva lempinimikin: ”Mualiman” Teittinen.  Hänen omistamillaan Tuomaalan kartanon mailla sijaitsi Huutokoski, johon Teittinen suunnitteli isoa tehdasrypästä, laajempaa tietysti kuin muut ympäristön ruukit olivat. Sinne piti tuleman tulli- ja kotitarvemylly, harkkohytti järvimalmin jalostamiseksi, naula- ja kankirautapaja masuuneineen, villakutomo- ja karstauslaitos sekä verkatehdas.

Tehdassuunnitelma arvelutti kuitenkin joroislaisia ja sitä pidettiin vain Teittiselle tyypillisenä päähänpistona ja suuruudenhulluna haihatuksena. Hän kun halusi vielä laivaväylänkin Huutokoskelle. Näytti siltä, että Teittinen sai vastaansa sekä virkamiehet että melkein kaikki maan- ja sahanomistajat. Pelättiinhän puiden loppuvan metsistä, kun ne poltettaisiin hiileksi tehtaan tarpeisiin, ja että ruukki raunioittaisi koko pitäjän talouden.

Mualiman Teittinen ei kuitenkaan luopunut suunnitelmistaan, vaan puuhakkaana toimen miehenä matkusti komeasti Pietariin; parhaimpiinsa pukeutuneena, ”silkkitorni” päässä, vaunuilla ja kahdella hevosella, kun ei kotipuolessa saanut kannatusta ruukkisuunnitelmilleen. Pietarissa hän saikin vuoden 1857 alkupuolella aikaan sopimuksen englantilaissyntyisen liikemiehen Josef Thompsonin kanssa ruukin perustamisesta. Teittinen myi Thompsonille sen osan Tuomaalan tilasta, jossa Huutokoski sijaitsi. Hinta oli 10 000 hopearuplaa. Thompson oli kuitenkin vain välikäsi, joka toimi pietarilaisen suurliikemiehen, kollegineuvos Nikolai Putilovin laskuun. Niinpä Thompson myi ilman voittoa Putiloville sekä Huutokosken että jo aiemmin hankkimansa Haapakosken ruukin.

Putilovilla oli Pietarissa suuret rauta- ja teräsvalimot, joissa valmistettiin ratakiskoja, vetureita, rautatievaunuja ja aseita. Niille tarvittiin raaka-ainetta ja Putilov oli halukas investoimaan alueelle, jossa oli runsaasti järvimalmia. Hänen suunnitelmansa Huutokoskelle olivat vielä mahtavammat kuin Teittisen konsanaan, ja senaatti myönsikin Putiloville privilegion, eli erioikeuden rakentaa ruukki, johon kuuluisi masuuni, kolme putlausuunia, kolme hitsausuunia, kaksi avointa ahjoa, seitsemän tuoliparia käsittävä valssilaitos, yksi sulainvasara, kaksi pienempää höyrytakovasaraa, leikkaussakset, kaksi teräsuunia, kaksi naulavasaraa leikkauslaitteineen sekä sahalaitos. Myöhemmin senaatti antoi luvan vielä pienehkön valimon ja konepajan perustamiseen.

Siinä oli suunnitelmaa kerrakseen ja kaikki tämä rakennettaisiin korpeen huonojen kulkuyhteyksien taakse ja kosken rannalle, jonka vesivoima ei olisi lähimainkaan riittävä kaikkien laitosten pyörittämiseen. Sitä paitsi puolet Huutokoskesta kuului Vättilän hoville, jolta Putilov sai sen vuokratuksi 50 vuodeksi. Nyt Teittinen ja Putilov olivat tyytyväisiä, ja ruukin rakentaminen alkoi vuonna 1858. Putilov nimesi ruukin vaimonsa Ekaterinan mukaan, ja suomeksi sitä kutsuttiin Katariinan ruukiksi, mutta Huutokosken ruukki jäi myös käyttöön.

Putlauslaitos eli malmin puhdistuslaitos oli valmis jo seuraavana vuonna, ja tuotanto voitiin aloittaa Haapakosken ruukilta tuodulla raakaraudalla. Ruukin tärkein ja oleellisin laitos, masuuni, jossa rautamalmi sulatettiin ja rautametalli erotettiin muista aineista, oli vasta tekeillä. Sitä rakennettiin uusimpien tekniikoiden mukaan ja rakentaminen kesti. Sitten, juhannuspäivänä 1861 ruukilla sattui tulipalo, jossa keskeneräinen masuuni tuhoutui lähes kokonaan. Hyvän sammutuskaluston turvin sentään muut rakennukset säilyivät. Palon jälkeen ruukki rakennettiin entistä ehommaksi, mutta masuuni saatiin käyttöön vasta 1863.

Tehdas tuotti takkiraudan lisäksi myös terästä, kattopeltiä ja nauloja, jopa tykinkuulia on löydetty ruukin raunioista. Tuotteet vietiin Pietariin, ja itseasiassa Huutokoski olikin Putilovin Pietarin tehtaiden alihankkija. Se osaltaan määritteli lopulta Huutokosken ruukin kohtalon.

Ruukki tarvitsi paljon puuta sekä hiilen tuottoon että höyrykoneiden pyörittämiseen, koska kosken voima ei riittänyt kuin pieneen osaan tarpeesta. Mualiman Teittinen sitoutui yltiöpäisesti tehtaan perustamisen yhteydessä toimittamaan ruukille 2000–3000 kuutiosyltä puuta vuodessa 30 vuoden ajan. Se oli hänelle tuhoisa sopimus. Hänen omistamansa Torstilan kartanon metsät hävitettiin perin pohjin. Sopimus purettiin, kun ei enää ollut puuta mitä toimittaa. Niin parturoitiin myös monien muiden tilallisten metsät ja vähitellen puuta jouduttiin hankkimaan tehtaalle aina vain kauempaa.

Malavikopukalla malmin nostoa

Ruukki käytti siis raaka-aineenaan järvimalmia. Sitä nostettiin läheisestä Sysmäjärvestä ja Valvatuksesta, mutta myös alueen muista järvistä, sillä Mualiman Teittisen yhtiökumppani Juho Kärkkäinen oli vallannut parikymmentä järveä ja lampea Joroisista ja Rantasalmelta malmin nostamiseen.

Malmia nostivat tavallisesti torpparit ja muut vähäväkiset perheet. He rakensivat vitsaksilla kelopuita yhteen sitomalla ison lautan, jonka yhdessä nurkassa oli havuista rakennettu sateensuoja. Siellä säilytettiin ja syötiin eväitä ja kellahdettiinpa tarpeen tullen lepäämäänkin nokkaunille. Jotkut perheet saattoivat viettää tämmöisellä lautalla, tai kansan suussa ”malavikopukalla”, lähes koko kesän.

Malmia etsittiin matalista, 1–3 metriä syvistä salmipaikoista järven pohjaa piikkipäisellä kepillä tunnustellen. Sitten malmi kaavittiin pohjasta irti pitkävartisella kauhalla tai haavilla. Malmin palasia oli kahdenlaisia. Toiset olivat pienen kolikon kokoisia ja muistuttivat ruosteisia nappeja, sitä kutsuttiin korumalmiksi. Toiset taas olivat herneen kokoisia murusia, se oli hernemalmia.    Työnjako malavikopukalla oli sellainen, että miehet haroivat haavilla tai kauhalla järven pohjasta malmia, kaatoivat sen lautalla olevaan seulaan, naiset nostivat järvestä vettä seulalle ja huuhtoivat malmikivet puhtaiksi. Huuhdotun malmin he kippasivat laatikoihin, ja täydet laatikot soudettiin veneellä rantaan. Siellä malmi koottiin isoiksi kasoiksi eli ”rutnikoiksi”. Rutnikassa malmi sai odottaa talvea ja kuljetusta ruukille.

Ennen kuin malmi joutui masuunin kitaan se vielä pasutettiin eli paahdettiin kuivaksi. Maahan kaivettiin kuoppa ja siihen kasattiin pölkkyjä kerroksittain ristiin ja päälle malmia. Tämän ns. romsun alle tuikattiin tuli. Pasutuksen jälkeen malmista tuli mureaa ja tummanpunaista.

Malmin keruu oli raskasta eikä siinä ollut työaikoja. Malmia kerättiin silloin, kun olosuhteet sallivat. Kovilla tuulilla nostettiin kiviankkuri, lautta hinattiin rantaan ja lähdettiin tekemään omia töitä torpan pelloille tai possakkaa isännän kartanolle.

Malmin nostoa yritettiin myös koneellisesti, ruukki rakennutti pienen, onkapannulla toimivan laivan Sysmälle, mutta jostain syystä konekaivuu epäonnistui surkeasti, ja laiva jäi lahoamaan Sysmän rannalle vuosikausiksi. Kaiken aherruksen jälkeenkään järvimalmi ei riittänyt lähestulkoonkaan tehtaan tuotannon tarpeiksi, vaan ruukille tuotiin koko tehtaan toiminnan ajan Pietarista romurautaa ja Haapakosken ruukilta takkirautaa. Ammattimainen järvimalmin nosto kesti parikymmentä vuotta ja hiipui ruukin lopettamisen jälkeen.

Elämää ruukilla

Katariinan ruukin rakentaminen mullisti Joroisten ja joroislaisten elämää. Alkuaikoina tehtaan ammattimiehet ja mestarit tuotiin Venäjältä, suuri osa Pietarista, mutta vuosien myötä suomalaisten osuus kasvoi, ja ennen ruukin lopettamista valtaosa työntekijöistä oli jo suomalaisia. Paitsi itse tehtaalle ja rakentamiseen työntekijöitä tarvittiin myös metsän hakkuisiin, puun ja raudan rahdinajoon, malminnostoon, uittoon ja palveluihin.

Muualta tulleet työläiset asuivat asuntolarakennuksissa, joita Putilov oli rakennuttanut useita. Perheet joutuivat elämään ahtaasti eikä toimeentulo ollut aina kehuttavaa. Osa työläisistä asui myös loisina talollisten nurkissa. Monet torpparit ja pienten tilojen miehet päätyivät myös ruukin töihin, koska omat metsät oli hakattu ja lisätienesti oli tarpeen.

Katariinan ruukki toi Joroisiin vierastyövoiman, paitsi venäläisiä, ruukille tuli paljon myös muita kulkijoita ja irtolaisia työn toivossa. Palveluitakin ilmaantui, ruukin alueella toimi Haarasen kauppa ja tehtaan makasiini, lähitienoolle perustettiin krouveja ja Liunaan olutpanimo. Tehtaalla oli myös välskäri, apteekki ja koulu.

Ruukin alueella oli vilkasta ja vähitellen paikkakuntalaiset ja venäläiset tutustuivat ainakin sen verran, että kauppaa tehtiin toripäivillä puolin ja toisin. Paikalliset toivat hevosilla omia tuotteitaan myytäväksi ja elintarvikkeita tuotiin myös Pietarista, ainakin jauhoja ja rinkeleitä. Kummastusta herättivät kuitenkin venäläisten ihmisten oudot tavat. Ristinmerkit ja pääsiäisen ajan virpomiset sekä makeat vehnäset olivat paikallisille ihmettä kerrakseen.

Katariinan koulu

Koska tehtaalla oli paljon lapsiperheitä, Putilov päätti perustaa vaimonsa kanssa tehtaan lapsille kansakoulun. Se aloitti toimintansa 1869. Teko oli merkittävä, olihan koulu pitäjän ensimmäinen. Jyväskylän seminaarista, – jota muuten Uno Cygnaeus johti, olivat valmistuneet ensimmäiset koulutetut kansakoulunopettajat paria vuotta aiemmin. Katariinan koulun ensimmäiseksi opettajajaksi saatiinkin tämmöinen seminaarista valmistunut Wilhelm Kukkonen. Koulutyö aloitettiin tilapäishuoneistossa, mutta pian valmistui koulutalo Pieksämäen tien varteen. Koulutyökin käynnistyi reippaasti. Virallisten avajaisten jälkeen oppilaita oli 73 ja pienten lasten koulussa 33. Koulua käytiin kahdessa vuorossa, pitihän poikia ja tyttöjä opettaa erikseen, eikä tilaakaan ollut kuin yksi luokkahuone. Pienet lapset kävivät myös kahta vuoroa. Jotkut tilallisetkin laittoivat poikansa kouluun, tyttöjä ei niinkään, naimisiinhan he menivät kuitenkin ja oppi olisi sitä myöten mennyt hukkaan.

Koulun kustannuksista vastasivat Putilovit, mutta myös valtio avusti koulua. Tehtaan työntekijöitäkin velvoitettin maksamaan koulun kassaan 1 % palkastaan. Rouva Putilov tarjoutui maksamaan koululle 400 mk vuosittain sillä ehdolla, että tyttöjen opettajaksi hankittiin seminaarin käynyt pätevä opettajatar. Palkkatasa-arvo toteutui niin, että miesopettajalle maksettiin 600 mk ja naisopettajalle 400 mk vuodessa. Koululle perustettiin myös kirjasto, mikä oli kulttuuriteko Putiloveilta sekin.

Mutta, niin kuin tehtaankin alamäki, myös koulun hiipuminen alkoi näkyä vähitellen; lapset eivät käyneet enää säännöllisesti koulussa, ja tehtaan väki vaihtui tiuhaan tahtiin. Putilovin ruukki oli joutunut rahapulaan, eikä koulusta huolehdittu. Lopulta koulu sulki ovensa 1878 niin kuin ruukkikin oli tehnyt. Koulurakennuksella oli kuitenkin vielä käyttöä myöhemmin, kun Huutokosken kansakoulu aloitti siinä toimintansa rautatien valmistuttua 1913. Ja lopulta koulun hirret päätyivät vielä uuteen koulurakennukseen.

Juksausta ja juhlimista

Ruukkia johdettiin vähän miten sattuu, sillä Putilovin tehtaan johtajat ja vähän alemmatkin pomot tykkäsivät enemmän juhlimisesta kuin työnteon valvonnasta. Eivätkä he huomanneet työläistensä pientä vilppiä asioissa, joista ei helposti jäänyt kiinni. Niin kuin nyt vääristä punnuksista, joita tehtaalta löytyi lähes kuusikymmentä. Taisivatpa olla joissain jutuissa itsekin mukana.

Muutenkin tehtaan asiat hoituivat viivytellen ja epäsäännöllisesti eikä palkkojakaan maksettu aikanaan. Varsinkin sitten, kun tehtaalla meni jo huonosti, työläiset eivät saaneet enää palkkaansa rahana, vaan tehtaan painettuina maksusitoumuksina, joihin oli merkitty summa, minkä arvosta sillä sai ostaa tehtaan makasiinista tavaraa. Ruukin johtaja keksi tekosyyksi moiseen käytäntöön sen, että työläiset vain tuhlaisivat rahansa viinaan eivätkä ostaisi sillä ruokaa perheelleen. Senaatti joutui lopulta puuttumaan asiaan ja kieltämään tehtaalta väärän rahan käytön.

Vaan osasivat työntekijätkin vastata omilla keinoillaan. Talvella, kun paikalliset talonpojat ajoivat tukkeja tehtaalle, niin kirjurit eivät viitsineet tulla ulos, vaan istuivat ikkunassa laskemassa kuorman määrää ja tukkien paksuutta. Tämän huomattuaan rahtimiehet eivät vieneetkään kuormaa suoraan varastopaikalle, vaan kiersivät konttorirakennuksen ja ajoivat monta kertaa ikkunan ohi. Mutta toisaalta, tuskinpa Putilovin miehetkään olivat tehneet metsäkauppoja ylihintaan!

Putilov tykkäsi juhlimisesta ja hän rakennutti joen etelärannalle komean juhla- ja vierastalon, Harmaalinnan. Siellä pidettiin hienoja juhlia ja tanssiaisia. Arvovaltaiset vieraat saapuivat Pietarista ja sieltä tuotiin myös juhlajuomat ja pitopöytien herkut. Ruoat valmistettiin Harmaalinnan keittiössä. Joen toiselle puolelle johti riippusilta ja ylhäällä mäellä oli huvimaja, jonne piti kiivetä 51 kiviporrasta. Herrasväellä oli tapana nauttia siellä päivällistä ja tarjoilijoilla oli vaativa työ viedä täysi ja raskas tarjotin ylös huvimajaan, kun alla oli keinuva riippusilta, vuolas virta ja vielä ne jyrkät kiviportaat. Mutta jos tarjottimet eivät keikkuneet ja läikkyneet, niin vieraat olivat tyytyväisiä, ja tarjoilijat saivat runsaat juomarahat.

Paikallisia säätyläisiä ja herrasväkeä ei Putilovin juhliin juuri kutsuttu. Paitsi kerran – ja ne juhlat muistettiinkin kauan! Silloin tehtaan johtajana oli Woss, ja hän kutsui pitäjän säätyläiset tehtaalle juhliin. Ne olivat merkilliset pidot. Kummastusta vieraissa herätti se, että isäntäväki ei tullut syömään vieraiden kanssa, vaan heille oli katettu pöytä eri huoneeseen. Ja kun juhlat päättyivät, ja vieraat valmistautuivat lähtöön, ei heidän hevosiaan näkynyt missään. Vähän ajan kuluttua palveluskunta karautti pihaan huviajelultaan vieraiden hiestä vaahtoavilla valjakkohevosilla!

Seison joen pohjoisrannalla sammaleisessa rinteessä, mustikat ja metsätähdet kukkivat neulasten peittämän polun varrella. Tuolla näkyy kiviporras ja toinen, lähden nousemaan niitä ja lasken samalla. Kun olen ylhäällä tasanteella, saan luvuksi 50. Yksi porras on siis peittynyt kokonaan sammaleeseen. Katselen joelle, Harmaalinnan paikalla on vankka metsä, linna siirrettiin tehtaan päättymisen jälkeen Varkauteen. Riippusillan sen edessä voin vain kuvitella, samoin vieressä olleen paviljongin ja herrasväen uimalaitoksen.

Lamakausi ja liian massiiviset tehtaat veivät Putilovin vararikkoon, Venäjän valtio lunasti Katariinan ruukin ja lopetti sen. Loistokas tehdas hiljeni ja tyhjeni. Rakennukset purettiin.

Mietin, että täältä on matkaa Joroisniemeen peninkulma ja Tahkorantaan puolitoista. Miten ihmeessä kukaan rohkeni rakentaa tänne suuren rautatehtaan, kun kaikki mitä tarvittiin ja aikaan saatiin, piti kuljettaa ensin hevospelissä Joroisniemeen tai Tahkorantaan, siellä laivaan ja uudelleen hevoskyytiin ennenkuin oltiin Saimaan kanavalla ja saatiin rauta taas laivaan ja Pietariin! Niin, ja sama peli toisin päin.

Oli saavutus ja ihme, että ruukki toimi edes kaksikymmentä vuotta, – ei se, että se loppui.

Joroinen ja sen talolliset palasivat vähitellen entisiin askareisiinsa, metsät kasvoivat, pellot saatiin viljellyksi ja kunta maksoi tehtaan töissä olleille työttömilleen köyhäinapua. Elämä palasi uomiinsa.

Millaisista hankkeista ja saavutuksista mahtavat tämän päivän Mualiman Teittiset unelmoida?

Avaa PDF-tiedosto

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons -lisenssillä CC BY-ND. 

×
×

Etsi sivustolta