Kun kauppias kartanon osti
Cilla Ekholm-Tiainen
Koskenhovin kartano, 6.8.1862
Elokuun kuudentena päivänä vuonna 1862 Koskenhovin pihapiiri vilisi väkeä.
Kartano tiluksineen oli sinä iltapäivänä määrä myydä huutokaupalla, ja tapahtuma kiinnosti niin toiveikkaita ostajaehdokkaita ja mahdollisia tulevia kartanonherroja kuin uteliasta rahvastakin. Eikä ihme, sillä upealla paikalla — Joroisvirran maisemissa kolmen kosken partaalla — sijaitseva kartano oli laajalti tunnettu myös oman pitäjän ulkopuolella. Viimeisin komea päärakennus ei ollut seissyt paikallaan vielä edes kolmeakymmentä vuotta, mutta itse tilan historia ulottui tiettävästi kivikauteen asti, ja sen mailla olivat kautta aikain eläneet monet merkittävät suvut.
Kartanon tuolloinen omistaja, kruununvouti Sahlstein, poseerasi odotuksesta kuhisevan väkijoukon edessä, ja hänen vieressään pönöttivät kaupantekoon kutsutut viralliset herrat, istuvissa puvuissaan, selät suorina valmiina aloittamaan jännittävän tapahtuman.
Huutokauppaväen joukossa seisoi myös Pohjois-Savon Säyneisistä paikalle saapunut Paavo Juhonpoika Kettunen, joka tunnettiin kotikonnuillaan yleisesti nimellä Ukko-Saksa. Tämä takariviin huomaamattomasti sulautunut mies oli pukeutunut arkiseen sarkapukuun ja selässään hänellä oli vaatimaton tuohikontti. Ukko-Saksan tuntevia tämä rahvaanomainen asuvalinta olisi saattanut kovasti ihmetyttää, sillä todellisuudessa mies kuului herrasväen vauraimpaan siivuun — olihan hän yksi niistä neljästä pohjoissavolaisesta mahtikauppiaasta, jolla oli oikeus harjoittaa liiketoimintaansa ulkomaita myöten. Kauppias Kettusen äveriään ja menestyneen aseman kätkevä pukeutuminen oli kuitenkin tarkkaan harkittu valinta ja nokkelan kauppamiehen silmänisku, sillä mikäpä olisi ollut suurempaa hupia kuin harmiton ilveily tärkeiden herrojen kustannuksella.
Kruununvouti Sahlstein, ruttuotsainen meklari ja muut asialliset kaupanvalvojat asettuivat paikoilleen meklarinpöydän taakse ja sivuille, ja niin kaikkien odottama näytelmä pääsi alkamaan.
Ukko-Saksa seurasi kaupanteon etenemistä hiljaa ja rauhallisin mielin tekemättä itse ainoatakaan tarjousta. Hän kuunteli kyllä tarkkaan muiden huudot, mutta katseli samalla ihaillen rantamaisemaa ja auringossa kimmeltävän kosken vettä. Häntä ei nimittäin niinkään kiinnostanut itse kartano vaan erityisesti sen suotuisa sijainti Saimaaseen laskevan Joroisvirran etelärannalla, kanavan kautta Suomenlahdelle asti vievän vesitien partaalla. Siinä oli totta vie verraton paikka myllyn, meijerin, sahan ja niiden myötä tuottoisan liiketoiminnan pyörittämiseen. Hän maalaili mielessään tulevaa ja näki jo, miten oma höyrylaiva kuljettaisi täydet lastit voita ja kauroja Pietarin maksukykyiselle herrasväelle myytäväksi.
Haaveilunsa seasta Ukko-Saksan tarkka korva erotti, miten huudot alkoivat harveta ja meklari ehti jo laskea kahteen ja nostaa nuijansa. Silloin kauppias Kettunen tiesi, että nyt oli vihoviimeisen huudon aika, ja sen hän aikoi tehdä itse. Hän karjaisi väkijoukon takaa ilmoille tarjouksen, joka ylitti edellisen juuri sen verran, ettei vastahuutoja enää kuultu, ja niin meklarin nuija sai paukahtaa pöytään kaupanteon loppumisen merkiksi.
Tämän jälkeen Ukko-Saksa raivasi tiensä eturiviin ja ilmoittautui kartanon seuraavaksi omistajaksi. Myyjät mittailivat maalaisen näköistä miestä hatunreunasta saappaankärkiin ja tiedustelivat sitten että missäs ostajan takaajat olivat. Siihen Ukko-Saksa vastasi epäröimättä: ”Takkuumiehet ovat selekäni takana.”
Herrarivi kurotteli nähdäkseen, millaisia miekkosia ostaja oli mukanaan tuonut ja miten oli takaajien luotettavuuden laita, mutta Ukko-Saksan selän takana seisoivatkin vieretysten vain torpparin räkänokkaiset kaksospojat. Ensin herrojen naamat venähtivät, mutta heti kohta ihmetys muuttui pilkalliseksi nauruksi, jota koko väkijoukko säesti omallaan. Silloin Ukko-Saksa nosti tuohikontin selästään, kaivoi sen sisästä esille 14000 hopearuplaa ja tokaisi että ei kun näitä minä tarkoitin.
Kruununvouti Sahlsteinin laajenneista silmistä ja ällistyneestä ilmeestä kerrotaan tarinaa vielä tänäkin päivänä.
