TUPAPIIAN PUHEENVUORO

Cilla Ekholm-Tiainen

Juvan Partalan kuninkaankartano syksyllä 1560

Isä aina sanoi että sinulla Margareta on tarkemmat korvat kuin valppaimmalla vahtikoiralla ja terävämpi pää ja kieli kuin itse Juvan kirkkoherralla. Täällä kartanolla minä olen kuitenkin katsonut parhaaksi pitää nämä ominaisuudet omana tietonani. Emäntä on nimittäin monet kerrat tähdentänyt, että Partalan tupapiian tärkeimmät ruumiinosat eivät ole korvat ja pää vaan osaavat kädet, ripeät jalat ja suu joka puhuu vain kysyttäessä.

Hiljaa minä kyllä osaan olla mutta kuuntelematta ja oppimatta en sitten millään. Tieto tarttuu minuun väkisin kuin iilimato Jukajärvessä, ja syltty sentään, miten paljon olenkin saanut tupapiian pestissä ohimennen oppia valtakunnan menosta ja kartanon asioista.

Kuninkaankartano on voutikunnan ja veronkannon keskus, sen minä tiedän, ja juuri siitä syystä linnantuvan voudinpöytään istuu ympäri vuoden hienoa väkeä: on monenlaista kruunun tehtävien toimittajaa, on kartanon linnaleiriin majoittunutta kuninkaan sotilasta, nihtiä, huovia ja ratsuväen soinia, on oriinratsastajaa ja pyssymiestä matkalla Viipuriin tai Rääveliin. Olavinlinnan käskynhaltija yöpyy aina ohikulkiessaan kartanossa, tuomari tai kirkkoherra poikkeaa tupaan tuon tuosta, ja kun käräjät kokoontuvat Partalassa neljästi vuodessa, silloin tärkeää vierasta vasta riittääkin.

Minä olen se, joka tarjoilen voudinpöydässä herralle ja hänen aatelisille vierailleen herkkuja, sellaisia joita ei palvelusväen pöydässä nähdä: naudankieliä, kokonaisia kanoja, parhainta lohta, munia ja juustoa. Minä olen se, joka kaataa kruunun miesten tuoppeihin vahvan maltaista herrainolutta ja sytyttelee valetut kynttilät, joiden valossa matkalaiset nauttivat pöydän antimista. Siinä sivussa saan kuin itsestään tietää tulijoiden mukana saapuvat viestit ja kuninkaan uusimmat käskyt. Minä kuulen tärkeimmät uutiset aina aiemmin kuin hevosen ratsastaja Anders, mallaspiika Karin tai muut palkolliset.

Pestini ansiosta tiedän enemmän maailmasta ja, vuohipukki vieköön, ymmärrän monta asiaa paremmin kuin yksikään renginkutale tai talonpoika, joka on tullut kartanolle päivätöihin kasken kaatoon, papusadon korjuuseen, lannan levitykseen tai mihin hyvänsä. Naisväestä vain fatabuuriemäntä tietää asiat vähintään yhtä tarkasti kuin minä, mutta hän onkin vaate- ja varastoaitan avainten haltija ja kartanon ainoa nainen, jolla on oikeus aterioida miesten seurassa voudinpöydässä.

Minä olen se, joka levittää Linnantuvan pöydälle palttinaliinan ja tarjoilee Olavinlinnan käskynhaltijalle vehnäkakkua — tuota harvinaista herkkua jota säästellään vain kaikkein arvokkaimpien vieraiden varalle. Siinä samalla olen saanut jo moneen otteeseen kuulla tarinat siitä, miten käskynhaltija viisi vuotta sitten omalta osaltaan auttoi kuninkaankartanon perustamisessa.

Kuninkaamme Kustaa Vaasa oli tuolloin saanut ajatuksen perustaa Suomen jokaiseen hallintopitäjään voudin johtama karjakartano, ja savupelti soikoon, sitä minä olen alusta asti ihaillut, miten tarkkaan kuningas olikin asian ennalta tuumaillut. Suunnitelman mukaan kartanot toimittaisivat muonaa ja muita tarpeita sotaisaa Venäjää vastaan taistelevalle armeijalle ja majoittaisivat, varustaisivat ja ruokkisivat sotilaita, aivan kuten me täällä Partalassa nyt teemme. Siinä sivussa me näytämme juvalaisille talonpojille tilanpidon mallia kuninkaan ohjeiden mukaisesti, ja vouti kiertää talosta toiseen keräämässä kruunulle veroja: karjaa, viljaa ja polttopuuta, tervaa ja turkiksia, suolalihaa ja kuivakalaa, ja mitä vain suuren sotaväen ylläpito milloinkin sattuu vaatimaan.

Kuningas itse oli laatinut Olavinlinnan käskynhaltijalle kirjeen ja pyytänyt tätä valtakunnan etujen nimissä etsimään Savonmaalta kruunun kartanoille suotuisia paikkoja. Eikä ole mikään Jumalan ihme, että Juvan nimismiestalo Partala ja nämä laajat maat yhdessä neljän muun talonpojan tilusten kanssa arvioitiin tarkoitukseen sopiviksi kuin kärsä karjuporsaan päähän. Minä ymmärrän valinnan erinomaisen hyvin — onhan tässä Männynmäen harjanteen laella koko pitäjän mainioin paikka: Suuri Savontie kulkee aivan vierestä, tänne tullakseen ei tarvitse koukata kinttupoluille vaan perille pääsee hevoskärrillä suoraa tietä sekä Hämeenlinnasta että Olavinlinnasta, ja sikapiika Elinkin osaisi sanoa, että Partalan peltomaat, niityt, kasket ja kalavedet ovat vertaansa vailla.

Vouti on kuninkaankartanon herra — sen tietää kuka tahansa, jopa puoliälyinen kalastaja Pål ja lammaspiika Anna ja vouti itse parhaiten — mutta minäpä olen kruunun miesten puheita salakorvalla kuunnellessani oppinut, että todellisuudessa voutikin on vain pahainen käskyläinen, varsinainen kuninkaan saappaiden nuolija. Kruunu on kartanon todellinen isäntä, ja kuningas antaa kaikki määräykset ja asettaa tavoitteet. Kuningas sanoo, miten paljon muonaa kartanossa saa kulua syövää suuta kohden, minkä verran lampaan tulee tuottaa villaa ja kunkin lehmän voita ja miten paljon pelloista on saatava viljaa, kaskista nauriita ja niityistä heinää. Voudin tehtävä on vain huolehtia, että näin tapahtuu, ja kirjata musteella ylös kaikki mahdollinen kylvöstä elonkorjuuseen, jauhamisesta leivontaan, oluen panoon ja sikojen ruokintaan.

Vaan jos totta puhutaan, niin sen minä sanon tervatynnyriin upottamisen uhallakin, että jopa itse kuningas on loppujen lopuksi pelkkä renki. Tätä ei leipoja Gertrud uskonut, ei vaikka miten selitin että kuninkaallinen mielipide ei sanele sitä, miten, milloin ja missä ajassa kartanon työt tehdään, vaan sen määrää sade ja paiste, yö ja päivä, auringonkierto ja kuun asento. Luonnonvoimien rinnalla kuninkaan valta ei ole edes höyhenen painoinen. Tätä en ole kuitenkaan oppinut voudinpöydän puheista vaan olen päätellyt asian aivan itse.

Isä aina sanoi että sinä Margareta et näe vain koivunrunkoja tai kivenlohkareita tai yhtä oravaa kiipeämässä kuuseen, vaan sinä näet, että kävyistä ja kannoista ja lehvistä ja latvoista muodostuu taivaanrantaan asti ja järvien taakse ulottuva kokonainen maisema.

Uskallanpa vielä isäni sanojen päälle väittää, että tässä mielessä ymmärrykseni lyö kättä kuninkaamme Kustaa Vaasan ymmärryksen kanssa. Olen aina ajatellut, että kuninkaankartanossa tärkeintä ei ole vain vieraskorea linnantupa ja sinne asennettu kartanon ainoa lasi-ikkuna tai uusi savupiipullinen uuni vaan että kaikki kokonaisuuden osat jokaisesta penkkityynystä jokaiseen pässikiliin ovat yhtä tärkeitä eikä yhdellä tee mitään ilman toisia.

Kuningas on ajatellut aivan varmasti samoin, koska miksi muuten hän olisi määrännyt, että joka vuosi Mikkelinpäivän tienoilla on kartanolla tehtävä suuri inventaari ja laskettava ja kirjattava ylös jok’ikinen sarkakyynärä ja hamppunaula, napakaira, pajavasara ja klinkkulukko, tinakannu, maitopunkka ja jouhisiivilä, viljakappa, voileiviskä ja heinäparmas, mullikka, varsa ja vanha lammas.

Linnantuvalla ei olisi pyykkipyttyä suurempaa arvoa, jos sen ympärillä ei olisi muita rakennuksia: pakaritupaa, savupirttejä, ruoka-aittoja ja keittokotaa, puhumattakaan fatabuurista, jossa kehrätään, kudotaan ja ommellaan, säilytetään lankoja, villoja ja kankaita ja kaikkein arvokkaimpia metalliesineitä kuten kuparikattiloita, keritsimiä ja kynttilänjalkoja. Ei ihminen tai eläin täällä selviäisi, jos pihapiiristä puuttuisivat karjaläävät, tallit ja sikalat sekä heinä- ja olkiladot. Turkasen tarpeellisia ovat myös nahkurin verstas, vankihuone ja palovaaran vuoksi kauemmas rakennetut riihi, paja ja mallastupa. Aitoja ja kujanteita on oltava, ettei karja kuljeksi metsälaitumilta minne mieli tekee, ja aivan välttämättömiä ovat myös puuliiteri, tunkio, syvä kaivo ja oma mylly.

Ei riitä, että on ohrapelto ja humalatarha, pelkkä olut kun ei pitele kartanon väkeä ja kruunun sotavoimia hengissä — tähän ei väittäisi vastaan edes juomalle perso tallirenki Lasse. Ruoan eteen on viljeltävä maata ja korjattava satoa rukiista ja kaurasta, pavusta, nauriista ja herneestä, on hoidettava lehmät, lampaat, vuohet ja siat ja pyydettävä järvistä haukea, särkeä ja silakkaa. Lämmön eteen on kaadettava ja pilkottava puuta, poltettava tulta uuneissa ja valmistettava vaatetta ja vällyä.

Eikä mihinkään näistä töistä ja askareista pystyisi vouti yksinään vaan jokaista renkiä, kalastajaa, seppää, suutaria, nahkuria, muuraria, kirvesmiestä, työhevosen hoitajaa ja talonpoikaa tarvitaan, ja sirppi soikoon, sen jos minkä minä ymmärrän erinomaisen hyvin, että naiset eivät ole vain miesten apuna, vaan ilman naisia jäisi moni asia tekemättä — ruoan ja oluen valmistus ja tarjoilu, siivous, pyykkäys ja karjan hoito — eikä taivaan tosi kukaan ompelisi lakanoita ja tyynyliinoja voudille ja hänen parhaaseen tottuneille vierailleen. En tiedä yhtäkään miestä joka osaisi omin avuin leipoa leipää, kirnuta voita, taikoa villasta ja hampusta sarkaa ja verkaa saati paitaa ja housuja. Kukaan rengeistä ei osaisi valmistaa teuraista yhtäkään nelikkoa makkaraa, imeltää lästin vertaa maltaita tai valaa ainuttakaan leiviskää kynttilöitä.

Itse voudilla ei olisi lyömäleimasinta enempää virkaa, jos ei olisi meitä muita pitämässä taloa pystyssä ja toisia kartanoita ja ahkeria talonpoikia, joilta kerätä veroja. Joskus minusta silti tuntuu, että vouti ei ymmärrä tästä särjen suomun vertaa vaan näkee vain pullean vatsakumpunsa ja kuulee raskaan avainnippunsa kilinän seasta vain oman äänensä.

Olen kuullut voudin suu täynnä siankinkkua marisevan, että liian suuri osa kartanon käyttövaroista kuluu palvelijoiden ja käsityöläisten palkkaukseen ja ylläpitoon. Minä kyllä sanon, viikate vieköön, että suurimman osan varoista ja muonasta nielevät kruunun miesten ja linnaleirissä majoittuvien huovien yltäkylläinen kestitys sekä voudin itsensä hienostelevat tavat. Voudinpöydässä olisi aivan varmasti varaa tinkiä parhaista lestyistä jauhoista leivotusta leivästä tai väkevästä herrainoluesta, kun kerran palvelusväkikin kestää elossa ja voimissa yksinkertaisella ruokaleivällä, jauhovellillä, läskillä, särjellä ja hieman vetisemmällä oluella. Vouti eläisi makeasti pienemmälläkin palkkiolla ja vähemmällä voilla, ja kirjuri ja kellaripalvelija voisivat silloin tällöin tyytyä ottamaan oikean rahan sijaan palkaksi kenkäparin kuten lääväpiiat, tai edes turkiksia kuten rengit.

Isä aina sanoi että sinä Margareta et tuijottele mennessäsi vain jalkoihisi vaan osaat katsoa eteenpäin ja se on hyvä — sillä tavalla et törmäile puihin vaan pääset tiheänkin metsän läpi valoisalle aukiolle. Tässäkin mielessä rohkenen kuvitella, että minun ja kuninkaan ajatuksen tavassa on ollut jotain samaa.

Siitä en ole vielä aivan varma, onko hyviin niittyihin järkevää kaivaa ojia, tai ovatko uudet kivikellarit sen parempia säilömään nauriita kuin vanhat kunnon maakuopat, tai mikä tarve on muurata pöyhkeitä kaakeliuuneja tai viljellä sellaisia hienostelevia uutuuksia kuin vehnä ja kaali. Toisaalta olen minä oppinut ymmärtämään senkin, että savupiippu on mainio keksintö ja suolainen juusto tosiaankin säilyy paremmin kuin tuore maito, joten kovasti haluaisin luottaa siihen, että kaikilla muillakin kuninkaan uudistuksilla on ollut jokin kauas näkevä tarkoitus. Kovasti haluaisin uskoa, että niiden ja ajan myötä Partalasta tulee vielä entistä erinomaisempi kuninkaankartano, jonka antimista riittää reilusti niin kruunulle kuin omallekin väelle, ja jopa voudille.

Tänään minä kuitenkin kuulin ensimmäisten joukossa huonon uutisen — kruunun viestintuojille suolasilakkaa tarjoillessani: kuninkaamme Kustaa Vaasa on kuollut, enkä minä sitä oikein vieläkään todeksi käsitä. Pahoin pelkään, että seuraavaksi kruunun painaa päähänsä joku mäntyjä päin kävelevä lahokääpä, joka ei näe nahkasaappaitaan pidemmälle eikä ymmärrä että mikään hyvä ei synny vaivatta saati hetkessä. Vaikka kyntö ja kylvö ovat raskasta työtä ja vilja ottaa aikansa kasvaa, niin harvoin jää uurastus turhaksi ja sato korjaamatta — Kustaa Vaasa sen kyllä tiesi, joten levätköön rauhassa.

Isä aina sanoi että sinä Margareta osaat mitä vain mihin päätät ryhtyä, ja sen minä toden totta tiedänkin. Jonain päivänä minusta tulee vielä Partalan kuninkaankartanon mahtava fatabuuriemäntä, joka ymmärtää hyvin ettei ryijyn kuvio heti ensimmäisestä langasta hahmotu. Sitten saan istua voudinpöytään ja kuuntelemisen ja vaikenemisen sijaan aion todellakin avata suuni ja ajatukseni.

Avaa PDF-tiedosto

Voit kopioida ja jakaa tarinaa noudattamalla lisenssin CC BY-ND 4.0 ehtoja. Vieraile osoitteessa:
https://creativecommons.org/licenses/by-nd/4.0/

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons -lisenssillä CC BY-ND. 

×
×

Etsi sivustolta